Yli 65-vuotiaiden määrä lähes kaksinkertaistuu lähimpien 15 vuoden aikana niin, että noin 1,4 miljoonaa suomalaista ylittää tuon iän vuonna 2030. Yhä useammat ikääntyneet elävät pidempään ja terveempinä, eikä tätä joukkoa tulekaan nähdä taakkana, vaan resurssina. Suomi ei tulisi toimeen ilman kaikkia niitä mummoja ja pappoja, jotka auttavat lapsiaan ja hoitavat lapsenlapsiaan, tai esimerkiksi heitä, jotka tekevät vapaaehtoistyötä. Vanhemmat sukupolvet ovat rakentaneet hyvinvointiyhteiskuntamme, ja olemme heille velkaa sen, että kun avun ja hoidon tarve tulee, heidät hoidetaan hyvin.

Suomessa pääosin julkisesti rahoitettu vanhustenhuolto on pitkään perustunut moniportaisuuteen, jossa leimallista on ikääntyneen asiakkaan elämän loppuvaiheeseen sijoittuva laitosjakso. Tätä laitospainotteista rakennetta puretaan kunnissa parhaillaan yksiportaiseen suuntaan, mikä tarkoittaa sairaalassa tapahtuvan asumisen muuttumista tehostetuksi palveluasumiseksi sekä hoidon ja huolenpidon viemistä mahdollisimman pitkälle kotiin.

 

Sairaaloiden rooliksi jää toimia lyhytaikaisen akuutin ja kuntouttavan hoidon järjestäjänä sekä erilaisten geriatristen erityishaasteiden, kuten muistisairauksien, hoidon koordinoijana. Saattohoitoa puolestaan tehdään niin sairaalassa kuin kodeissa.

 

Laitospainotteisuuden purkaminen on erittäin hyvä asia, sillä laitos ei ole kenenkään koti. Kotihoidon riittävä resursointi tässä tilanteessa on kuitenkin jäänyt tekemättä.

 

Valtion ohjaus painottaa kotona tapahtuvaa hoitoa laitoshoidon sijaan. Perusteena on usein käytetty siitä saatavaa säästöä. Kun näin on linjattu, pitää säästöpuheiden sijaan luoda ymmärrystä siitä, että vanhusten määrän kasvaessa kyse ei voi olla niinkään säästöistä kuin resurssien uudelleen kohdentamisesta. Säästöpuheet ovat tuleva ikärakenne huomioiden vastuuttomia. Resurssien uudelleen kohdentamisen tulisi tarkoittaa mm. lisää käsiä kotihoitoon ja voimakkaampaa panostusta ikääntyneiden kuntoutukseen.

 

Ikääntyneet ja heidän omaisensa ovat hyvin eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, missä kunnassa he asuvat ja mikä on sen kunnan palvelujen taso. Tämän kehityksen kääntäminen ja vanhusten palvelujen kehittäminen sekä huolenpidon takaaminen sitä tarvitseville myös tulevaisuudessa vaativat monenlaisia toimenpiteitä. Tulevien sote-ratkaisujen lisäksi yksi on omaishoidon kriteereiden ja maksujen yhtenäistäminen valtakunnallisesti, toinen palvelusetelin käytön ja korvaavuuden yhtenäistäminen. Myös työelämän joustoja niissä tilanteissa, jossa ikääntyvä omainen tarvitsee huolenpitoa, tarvitaan vähän samaan tapaan kuin vanhempainvapaatkin on laissa määritelty.

 

Niin Lahdessa kuin monissa muissakin kaupungeissa on edelleen selkeä puute sellaisesta palveluasumisesta, johon liittyy kotiin tuotujen palveluiden mahdollisuus ja turvallisen sekä yhteisöllisen asumisen elementit. Jonot näihin asumismuotoihin ovat pitkät. Valtion tulee edelleen tukea suorin avustuksin erilaisten turvallisten asumisympäristöjen rakentamista vanhuksille – eikä vain tehostetun palveluasumisen käyttöön, kuten nyt on uhannut käydä. Uusia, turvallisia ja esteettömiä senioritaloja tarvitaan Suomeen satamäärin. Vanhusten palveluissa merkityksellisen ja hyvän elämän turvaaminen ikääntyneelle ei saa jäädä sanahelinäksi.

 

Sirkku Hilden

Kotihoidon vastaava terveydenhoitaja, kansanedustajaehdokas

 

Sanna Mäkinen

Toiminnanjohtaja, Lahden sos. dem. naisyhdistyksen pj.